Tämän postauksen aiheen aikaan sai kysymys, jonka esitin miehelleni puoli vahingossa nyt viikonloppuna sekä lukemani blogiteksti, jossa pureuduttiin koiran luontaiseen kommunikoitiin. Kysymys kuuluu; miksen anna noiden koirien olla vaan koiria?
Minut tuntevat tietävät, miten ja millainen kontrollifriikki ja kurinpitäjä olen. Varsinkin koirilleni. Miten meillä kaikki pitää olla just eikä melkeen ja aina oon antamassa pahaa silmää noille nassukoille - asiasta riippumatta. Kaveripiirissä liikkuu yleisenä vitsinä, että toimin kuin eräs saksalainen herra 30- ja 40-luvulla. Ei, mä en kuitenkaan tämän asunnon asukkeja kaasuta hengiltä.
Niin, sitä samaa minäkin ihmettelen, että miksi **lvetissä? Miksen anna koirieni vaan olla koiria ja antaa niiden toimia, miten ne itse parhaakseen kokevat? Miksi omassa kodissa ei saisi olla, kuten haluaa? En tosiaankaan tiedä. Kehitän itselleni harmaita hiuksia aivan ilman syytä, luon stressiä koirilleni ja itselleni sekä ajan koirani pois luotani aivan typerällä toiminnalla.
On sanomattakin selvää, että tiettyjä perussääntöjä koirilla saa ja pitääkin olla, jotta oma arki toimisi sujuvasti. Ja tässä kohtaa mukaan tulee koulutus. Ei ole ok - ainakaan minun mielestäni - että koira tekee tarpeensa sisälle tai että yksin jäädessä koko kämppä tuhotaan. Että ihmisiä päin hypitään ja lenkeillä kiskotaan kuin mitkäkin hinurit. Koira tulee kouluttaa ja perushommat tulee olla hanskassa. Ongelma tässä on omalla kohdallani se, etten ikinä ole tarpeeksi tyytyväinen koirieni toimintaan ja täten en myöskään omaan toimintaani. Aina jokin menee vikaan. Jos ei mene, luon pienessä mielessäni ongelman. Ja taas naputan koirilleni aivan ilman syytä. Oon koirien Päivi Räsänen.
Hyvänä esimerkkinä on tilanne, jossa ollaan lenkillä. Anselmi ei vedä hihnassa tippaakaan, mutta mun pienessä mielessä sen pitää kävellä kolme askelta taaempana. Tai ruokailutilanne, jossa kumpikaan koirista ei norkoa ruokaa ihmiseltä, mutta kun se hauva makaa liian lähellä - iskee ärmurfiilis välittömästi. Siis aivan naurettavaa. Multa häviää pikkutarkkuuden takia aivan täysin kokonaiskuva koirien toiminnasta. Koirat kyllä osaa ja ne on ihan tosi fiksuja. Mutta kas kummaa, ongelma löytyy - kuten lähes tulkoon aina - hihnan toisesta päästä.
Miksi elämä koirien kanssa pitäisi olla täydellistä ja virheetöntä? Miksei koira saisi toteuttaa omaa itseään vaikka se omistajasta näyttäisi tai kuulostaisi maailmanlopun alulta tai jopa olisikin sitä? Eli kiivetä ruokapöydän tuolille istumaan muiden kahvitellessa tai hypätä melkein vieraan syliin vierasta vastaanotettaessa tai nuolla omistajan jättämää lautasta tiskialtaasta? Kateellisena ja ihaillen katson, kun muutamat ystäväni omien sanojensa mukaan antavat koiransa elää kuten pellossa - ilman turhia rajoitteita ja napinoita. Ja silti ne perussäännöt ovat selvät ja koulutus erittäin tavoitteellista. Näinhän sen kuuluu mennä, oikeesti!
Miten sitten olla rennompi? Miten lakata välittämästä turhista pikku asioista ja keskittyä siihen isompaan kuvaan? Siinäpä varsinainen kysymys. Ihmismielestä kun on kyse, töitä on tehtävä (ehkä jopa ammattilaisen avustuksella) eikä kyseessä ole kovin pieni projekti. Itsetutkiskelua, itselle helppoja, mutta haastavia tavoitteita, lisää itsetutkiskelua, hengittämistä...
Olen kovasti myös pohtinut, miten usein tälläiset tilanteet tulevat päivänvaloon koiraihmisten keskuudessa vai tulevatko lainkaan? Taistellaanko kodin sisäisestä hyvinvoinnista yksin, henkilökohtaisina taisteluina, kun kyseessä on se oma rakas Musti? Koska tuntuu, että taistellaan. Niinkuin esimerkiksi omassa tilanteessani. Olen tiedostanut ongelman pitkään, mutten ole halunnut tuoda asiaa julki ongelmana. Syystä "kyllä minä pärjään, *erkele." Vaikken pärjäisi. Helposti ja mieluummin sysätään syy "mahdottoman koiran" niskoille, kun paneuduttaisiin oman mielen syövereihin.