Tämän postauksen aiheen aikaan sai kysymys, jonka esitin miehelleni puoli vahingossa nyt viikonloppuna sekä lukemani blogiteksti, jossa pureuduttiin koiran luontaiseen kommunikoitiin. Kysymys kuuluu; miksen anna noiden koirien olla vaan koiria?

 

Minut tuntevat tietävät, miten ja millainen kontrollifriikki ja kurinpitäjä olen. Varsinkin koirilleni. Miten meillä kaikki pitää olla just eikä melkeen ja aina oon antamassa pahaa silmää noille nassukoille - asiasta riippumatta. Kaveripiirissä liikkuu yleisenä vitsinä, että toimin kuin eräs saksalainen herra 30- ja 40-luvulla. Ei, mä en kuitenkaan tämän asunnon asukkeja kaasuta hengiltä.

Niin, sitä samaa minäkin ihmettelen, että miksi **lvetissä? Miksen anna koirieni vaan olla koiria ja antaa niiden toimia, miten ne itse parhaakseen kokevat? Miksi omassa kodissa ei saisi olla, kuten haluaa? En tosiaankaan tiedä. Kehitän itselleni harmaita hiuksia aivan ilman syytä, luon stressiä koirilleni ja itselleni sekä ajan koirani pois luotani aivan typerällä toiminnalla.

On sanomattakin selvää, että tiettyjä perussääntöjä koirilla saa ja pitääkin olla, jotta oma arki toimisi sujuvasti. Ja tässä kohtaa mukaan tulee koulutus. Ei ole ok - ainakaan minun mielestäni - että koira tekee tarpeensa sisälle tai että yksin jäädessä koko kämppä tuhotaan. Että ihmisiä päin hypitään ja lenkeillä kiskotaan kuin mitkäkin hinurit. Koira tulee kouluttaa ja perushommat tulee olla hanskassa. Ongelma tässä on omalla kohdallani se, etten ikinä ole tarpeeksi tyytyväinen koirieni toimintaan ja täten en myöskään omaan toimintaani. Aina jokin menee vikaan. Jos ei mene, luon pienessä mielessäni ongelman. Ja taas naputan koirilleni aivan ilman syytä. Oon koirien Päivi Räsänen.

Hyvänä esimerkkinä on tilanne, jossa ollaan lenkillä. Anselmi ei vedä hihnassa tippaakaan, mutta mun pienessä mielessä sen pitää kävellä kolme askelta taaempana. Tai ruokailutilanne, jossa kumpikaan koirista ei norkoa ruokaa ihmiseltä, mutta kun se hauva makaa liian lähellä - iskee ärmurfiilis välittömästi. Siis aivan naurettavaa. Multa häviää pikkutarkkuuden takia aivan täysin kokonaiskuva koirien toiminnasta. Koirat kyllä osaa ja ne on ihan tosi fiksuja. Mutta kas kummaa, ongelma löytyy - kuten lähes tulkoon aina - hihnan toisesta päästä.

Miksi elämä koirien kanssa pitäisi olla täydellistä ja virheetöntä? Miksei koira saisi toteuttaa omaa itseään vaikka se omistajasta näyttäisi tai kuulostaisi maailmanlopun alulta tai jopa olisikin sitä? Eli kiivetä ruokapöydän tuolille istumaan muiden kahvitellessa tai hypätä melkein vieraan syliin vierasta vastaanotettaessa tai nuolla omistajan jättämää lautasta tiskialtaasta? Kateellisena ja ihaillen katson, kun muutamat ystäväni omien sanojensa mukaan antavat koiransa elää kuten pellossa - ilman turhia rajoitteita ja napinoita. Ja silti ne perussäännöt ovat selvät ja koulutus erittäin tavoitteellista. Näinhän sen kuuluu mennä, oikeesti!

Miten sitten olla rennompi? Miten lakata välittämästä turhista pikku asioista ja keskittyä siihen isompaan kuvaan? Siinäpä varsinainen kysymys. Ihmismielestä kun on kyse, töitä on tehtävä (ehkä jopa ammattilaisen avustuksella) eikä kyseessä ole kovin pieni projekti. Itsetutkiskelua, itselle helppoja, mutta haastavia tavoitteita, lisää itsetutkiskelua, hengittämistä...

Olen kovasti myös pohtinut, miten usein tälläiset tilanteet tulevat päivänvaloon koiraihmisten keskuudessa vai tulevatko lainkaan? Taistellaanko kodin sisäisestä hyvinvoinnista yksin, henkilökohtaisina taisteluina, kun kyseessä on se oma rakas Musti? Koska tuntuu, että taistellaan. Niinkuin esimerkiksi omassa tilanteessani. Olen tiedostanut ongelman pitkään, mutten ole halunnut tuoda asiaa julki ongelmana. Syystä "kyllä minä pärjään, *erkele." Vaikken pärjäisi. Helposti ja mieluummin sysätään syy "mahdottoman koiran" niskoille, kun paneuduttaisiin oman mielen syövereihin.

Voihan eroahdistus. No ei vaan juuri se, tietenkin! Lähtö Lentävänniemestä opiskelija-asuntoon Peltolammille toi tullessaan mielenkiintoisia tilanteita. Uusi asunto oli 10 neliötä pienempi edeltävää kerrostalo-asuntoa, mutta sisälsi kaksi reiluhkoa makuuhuonetta. "No ai että, mahtavuutta!" tuumasi Jonna, mutta ois halunnut ottaa sanansa takaisin ekan kuukauden jälkeen.

Suunnittelin tekeväni toisesta makuuhuoneesta koirille oman huoneen, jossa saisivat vapaasti touhuta jäädessään yksin. No, näinhän sitten teinkin. Eihän Anselmi pitänyt ääntäkään yksin jäädessään Lentävänniemessä ja Rambo oli jo vanha konkari. Ensimmäiset yöt tietenkin menivät hieman piippaillessa, kun nukkuivat keskenään huoneessaan. Heti ensimmäisenä päivänä jätin alakerran ilmoitustaululle lapun, jossa selitin muuttaneeni juuri rappuun ja että kanssani muutti kaksi koiraa, joista toinen on vielä pentu. Anselmi oli n. 6 kk tuolloin. Asiallisesti ajattelin jättää lappuun myös yhteystietoni, jos meteli äityy pahaksi ja pyysin asukkaita olemaan yhteydessä edellä mainitussa tilanteessa. Kyselin myös itse aktiivisesti naapureilta, miten päivät ovat menneet, kun heitä rapussa samaan aikaan näin. "Pientä piippausta", "Välillä haukkuu/ulvoo." Okei, ei siis ihan pahasti. Positiivista. Ei hätää.

Sitten meno alkoikin minun poissaollessa mennä huonompaan suuntaan. Sain muutamia heippalappuja alakerran ilmoitustaululle, tekstiviestejä seinänaapurilta, että koirat eivät ole hetkeäkään hiljaa. HÄIRITSEE. Anna koirasi pois, jos et osaa asiaan puuttua. Yritin selittää naapurilleni, että puutun kyllä. Pentu vain tarvitsee aikaa, ollaan ehditty kaksi viikkoa asunnossa asua. Pointtiani ei ymmärretty ja muutoksen piti tapahtua vähintään yhdessä yössä. Otin itse yhteyttä isännöitsijään ja selitin tilanteen, mahdollisten valitusten vuoksi. Minua onneksi ymmärrettiin ja sainkin tsempit siltäkin suunnalta.

Aloin jättää koirille tai oikeastaan Anselmille niiden yksin jäädessä luita, leluja, aktivointileluja, pahvilaatikoita - jopa vanhoja kenkiä. Radio ja telkkari päälle. Tehtiin aamuisin tunnin lenkkejä, jotta ipana väsyisi. Jopa aivojumppaa tottiksella ennen kouluun/töihin lähtöä. Ja ei. Silti naapurit valittivat jatkuvaa huutoa. Ja sitähän oikeasti myös oli.

Alkoi iskeä lievä epätoivo, että mitä ihmettä tässä nyt pitäisi keksiä. Otin käyttööni netistä Digital Dogsitterin, joka osoittautui hetkelliseksi pelastukseksi, mutta kuitenkin vain hetkelliseksi. Ohjelma tallentaa tietokoneelle asunnosta tulevat äänet. Tietokoneen mikrofoni toimii äänen vastaanottajana ja herkkyyttä äänen vastaanottoon pääsee itse säätämään. Oheen on mahdollista äänittää myös oma ääni, joka kuuluu, kun ns. meluraja ylittyy sekä tallentava videokuva. Minun ääneni kuuleminen aluksi rauhoitti Anselmia, mutta homma nopeasti kääntyi niin, että koira piti ääntäni palkkana ja äänteli yhä enemmän. Jätin siis oman ääneni pois ja tallentelin vain asunnossa kantautuvia ääniä.

Päätin sitten ottaa kasvattajaan yhteyttä ja selitin tilanteen. Sain lukuisia hyviä vinkkejä ja ideoita. Ostin Pet Safen sitruunapannan, ei, ei tehonnut. Anselmi haukkui sen tyhjäksi. Hankin Feliwayn feromonihaihduttimen, se syötiin. Aktivointikongista kuului alakerran naapurille liian kova meteli Anselmin tölmiessä sitä pitkin seiniä ja listoja. Sitten kasvattaja käski kokeilla pois ottamista huoneesta. Selkäkarvat nousi välittömästi pystyyn. Mieleen muistui Sissin eroahdistus ja ne kaikki tuhot, jotka se sai asuntoon aikaan. Ajatus uudella sohvalla röhnäävästä kahdesta koirasta, keittiön tyhjentävästä isosta ipanasta ja niistä kaikista tuhoista ei tuntunut kovin hyvältä. Noh, ei siinä muu auttanut, kokeiluun. Ja tadaa. Eipä siihen muuta sitten tarvitukaan. Totally worth it.

(Alla olevassa kuvassa ohjelma puhelimessani jumiutui, ja siksi näyttää jatkaneen kahdeksaan asti.)

Kuitenkaan seinänaapurini ei jättänyt meitä rauhaan. Vieläkin nämä olivat sitä mieltä, että koirani pitäisi sijoittaa maalle, omakotitaloon, jotta niiden olisi hyvä olla. Koirien jäädessä yksin koko asuntoon, käytin tilaisuuden hyväksi ja olin aktiivisesti yhteydessä alakerran naapurini kanssa, jonka asenne oli aivan muuta, mitä seinänaapurini. Sain alakerran naapurilta rehellisiä vastauksia koirien äänistä, jotka tukivat omia tallenteitani. Koirat eivät läheskään pitäneet yhtä suurta ääntä, jos lainkaan, mitä aiemmin. Eräänä iltana sitten päätin ottaa asioikseni kuunnella muutaman päivän äänitteet läpi kohta kohdalta, jolloin kuulinkin mielenkiintoisia ääniä. Kuulin muun muassa seinään/lattiaan koputuksia. Tarkastellessani äänitteitä, huomasin kyseisten kolahdusten toistuvan ja yleensä koputuksia oli edeltänyt kovempi ääninen radiomainos tai Anselmin ja Rambon leikkihaukut. Koputuksia seurasi Rambon vahtihaukku ja Ansen piippaus. Loistavaa, kerta kaikkiaan loistavaa. Ikävikseni en kyennyt ottamaan asiaa puheeksi seinänaapurini kanssa, koska en tiennyt oliko tämä tuottanut koputusäänet. Kunnes sitten koirien kanssa kotona ollessani, alakerran naapurin koira alkoi haukkua JA MEIDÄN olohuoneen seinään koputettiin. Lievästi sanottuna kimpaannuin ja löysin tieni naapurin ovelle, jossa tälle pariskunnan toiselle osapuolelle tein muutaman asian selväksi, kuka häiritsee ja ketä. Eikä koputtelu siihen loppunut. Lisäksi kyseiset naapurit pommittivat minua koiran haukunnasta, vaikka olimme koirien kanssa useiden kymmenien kilometrien päässä todistetusti. Loppujen lopuksi ilmoitin isännöitsijälle kyseisestä toiminnasta ja haistatin naapureilleni pitkät. Jos haluavat häiritä koiria, saavat itse kestää seuraukset.

No miten meillä sitten se yksin jääminen kotona luonnistui?

Mielenkiintoisesti sanoisinko. Tekemisen puute vaivasi selkeästi, koska molemmissa ipanalla oli päässään kankainen kuonokoppa. Tihutyöt kuitenkin vähenivät ajan myötä ja itse kykenin enää vain nauramaan kyseiselle riiviömäisyydelle ja kotona tapahtuneille räjähdyksille.

Nyt uudessa asunnossa - täällä maalla, tosin rivitalossa - yksinjäämisen kanssa alamme taiston uudestaan, mutta nyt sellaisilla rakennuspalikoilla, josta tiedämme selviytyvämme. Että sellainen stoori, hatun nosto, jos jaksoit lukea tänne asti! Taisin hieman innostua. :D

10 kuukautta vierähtänyt siitä, että Anselmi kotiutui. Melkein vuosi. Ja saman verran on viimeisestä postauksesta. Anteeksi siitä. Muutama jo ehtinyt kysellä peräänkin. Noh, täällä ollaan taas ja pyrin kirjoittelemaan kuukausittain jotain!

Mitä meidän vajaaseen vuoteen on mahtunut? No tuota.. Kysyttäiskö mieluummin, mitä ei ois mahtunut? :D Kun tässä alan miettiä kulunutta aikaa viime postauksesta, mulla nousee hymy kasvoille. Naurahdin jopa ääneen. Se on ollut melkoinen, niin hyvällä että pahalla. On ollut muutama muutto, eroahdistusta, sairastelua, treenaamista, rutkasti epätoivoisilta tuntuvia tilanteita, luovuttamista, säätämistä ja vääntämistä.. Sitten ollaan ryhdistäydytty, noustu ja onnistuttu ja siitä on taas seurannut iloa ja puhtia jaksaa eteenpäin. Eroahdistuksesta puhelen toisessa postauksessa, jossa perehdyn aiheeseen tarkemmin.

Mitä meille sitten kuuluu? Oikein hyvää kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Anselmi on kasvanut hurjasti. Säkä alkaa olla 60-65 cm ja painoa n. 35 kiloa. Sen kanssa on kiva treenata tottistakin nykyään, kun ei tarvitse itse polvillaan kipittää maassa. Luuta ja nahkaa tässä iässä, joten aika aneemisen näköinen tyyppi kerta kaikkiaan. Rambo täytti huhtikuun lopussa neljä vuotta ja käyttäytyy ku mikäkin vanha herra, oman arvonsa tiedostava vanha herra.

Usein kuulee kysymyksen "Miten nuo/ne tulevat toistensa kanssa toimeen?" Saanen antaa teille vastauksen:

Tulee. Ne tulee toimeen erittäin hyvin. Niinku ihmisveljeksillä niin koiraveljeksilläkin joskus tulee kärhämiä, mutta koskaan tilanne ei ole kärjistynyt niin, että vaaratilanne olisi ollut lähellä. Anselmi on hyvin oppinut, miten pienempien kanssa kuuluu toimia. Tästä kunnia täytyy antaa Rambolle, joka hyvin kärkkäästi ilmaisee, koska touhu menee liian pitkälle ja nappaa isompaa huulesta kiinni. Isompi vain jää tyhmänä tollottamaan, että häh ja siirtyy tekemään muuta. Rambo melko varauksella on touhunnut tähän asti Anselmin kanssa, mutta eipä siitä aikaakaan ole, kun pienempi teki aloitteen leikkiin. Tosin, se myös päättyi hyvin nopeasti, koska pienemmällä paloi hihat.

Jospa myös hieman treenailuistamme. Anselmin kanssa tosiaan vieläkin tahkoamme perustottelevaisuutta. Luoksetuloa, sivulle tuloa ja seuraamista. Sivulle tulo on juurtunut päähän, mutta seuraamisen ja luoksen tulon kanssa olen vaihdattanut vaaleat hiukseni kokonaan harmaisiin. Vajaa vuosi ei ole ollut järin ihanteellinen treeniemme kannalta, koska olen itse tai sitten koira on ollut sairaana. Muutto homeasuntoon laukaisi Ansella kroonisen silmätulehduksen sekä räkätaudin. Kennelyskää epäiltiin, mutta koska itse yskää ei ollut, jäi diagnoosi hieman epäselväksi. Mutta, koska kennelyskäepäily, meni yksi kuukausi levätessä. Yrittäessäni silti taistella tottiksen kanssa melkein jopa väkisin, koiran motivaatio ja into lopahti täysin. Treenaamisesta tuli pakkopullaa eikä koira tai ohjaaja hyötynyt treeneistä lainkaan. Tähän lopputulokseen vaikutti moni asia, niin pitkät tauot, ohjaajan hätäisyys ja osaamattomuus kuin huonot rakennuspalikat, jotka ohjaajalle annettiin. Tavoitteellisesta treenauksesta oli muodostunut paikallaan junnausta - liian monia tapoja kokeillen liian lyhyessä ajassa, joka sekoitti sitten ohjaajan että koiran pasmat. Ihmekään, ettei mikään kiinosta eikä innosta.

Nyt päästessämme uuteen asuntoon (maalle, rivitalopäätyyn!!) ja uusille mestoille, tein päätöksen ja aloin treenimme aivan alusta. Leikkiä, luopumista ja kontaktia. Ja etenemme aivan rauhassa.

Meillä ei ole kiire. Vielä, kun itse muistaisin sen enkä alkaisi hötkyillä.

 

Eilinen ilta meillä hurahtikin taas Eläinavustajalla. Tällä kertaa Rambo pääsi estradille - maastoviehejuoksukokeilussa. Hahhah! Siinäpä oli hulvaton näky, kun n. 3 kg chihuahua juoksee (pomppii) kolme kertaa koiraa isomman vieheen perässä. Tärkeintä on, että yritys on kova. Puolessa välissä rataa taisikin osat vaihtua ja itse viehe jahdata Ramboa, joka juoksi sitten takaisin äidin luo, koska apua! Todellinen mamman poika.

Siinä samalla sitten treenailtiin myös ipanan kanssa luoksetuloa ja sivulle tuloa asentoon. Treenit meni ihan kivaisasti koiran osalta - joskin kiinnostuikin enemmän muusta kuin itse luoksetulosta ja mamma taas panikoi ja sitten siinä treenattiinkin ystäväni V:n kanssa muutaman kerran rauhallista ja syvää rintaääntäkin, koska tää taas rupes kiljumaan koiralle. Kerpele.. On kyllä huippua omata niin saman henkinen ystävä, joka jaksaa ja viitsii auttaa! <3

Laiskempi kirjoitus tänään, oli vaan pakko, että saan uusia kuvia laittaa näytille, ei kehtaa pelkkiä kuvatuksia.. ​

Varoitus, teksti sisältää monesti sanan "ensimmäinen" monessa eri muodossa.

On 4. päivä pennun saapumisesta pieneen reserviimme. Arki on alkanut hyvin, totutellessa uuteen perheenjäseneemme ja toisinpäin, uuden perheenjäsenen totutellessa meihin. Jopa Ukkonen, jolla ei aiemmin ole ollut koiraa, on päässyt ihan kivasti nyt mukaan tähän pentuhommaan. 

Rambo on suhtautunut erittäin hyvin uuteen tulokkaaseen, leikit ovat riehakasta painia ja näin alussa normaalia mahtailua. Pitäähän nyt pomon paikka saada, onhan hän jo Anselmiin verrattuna Herra isolla H:lla. Sen tää kyllä melko varmasti , kunhan tuo poika kasvaa siksi n. 45-kiloiseksi. 

Jospa hieman Anselmista. En vielä ole tehnyt hänestä omaa sivua blogiini, mutta ajan kanssa sitten.

Anselmi tosiaan on varsin virrakas, pieni (vielä hetken..) dobermannin pentu, joka nukkuu yllättävän paljon, mutta josta ei tahdo edes kuvaa saada sen hereillä ollessa. Koira on jo nyt varsin itsenäinen, sekä luonteeltaan kova. (Vihdoinkin on kaksi kovaa vastakkain. Minä ja Anse.) Haasteita tulemme aivan varmasti kohtaamaan yhteisellä matkallamme, mutta odotan niitä kovasti. Pikkumies on erittäin vastaanottavainen ja nopea oppija. 

Mistäkö sitten ollaan aloitettu? Ensimmäisenä aloimme treenailla aitauksessa oloa. Eka kerta sai meidän, sekä varmasti ylä- että alanaapureidemme tärykalvot rikki. Sellanen paniikki. Noh, aina pennelin nukahtaessa se on siirretty aitaukseen omalle nukkumapaikalle ja vähitellen aitauksessa oloa on pidennetty. Raastavinta on kuunnella toisen ulinaa ja pyrkiä totaalisesti olemaan huomioimatta tätä. Kolmantena päivänä kykenimme jo viettämään helposti 3-4 h toisessa huoneessa Anselmin ollessa aitauksessa olohuoneessa. Emmekä saaneet huutoja. Tänään, Anse oli jäänyt reippaasti aitaukseen Ukkosen toimesta ja hiljaisuudessa sain minäkin koulupäiväni jälkeen palata kotiin. Yksinoloa päivälle kertyi ensimmäistä kertaa 7 tuntia. Eikä ainakaan vielä ollut häätölappusta ovessa, joten uskoisin ipanan olleen ainakin suurimmaksi osaksi hiljaa. 

Aitaustreenistä autossa matkustamiseen. Anselmi matkustaa (toistaiseksi) sille sopivan suuressa häkissä takakontissa. Ensimmäinen automatka kasvattajalta kotiin sujui suhteellisen rauhallisesti. Koira matkusti sylissäni ja piippaili ensimmäiset 30 km, jonka jälkeen rauhoittui nukkumaan. Ensimmäinen häkkiautomatka olikin asia aivan erikseen. Taas mamman tärykalvot saivat kokea pennun korkeanC-nuotin. Varmaan tuleva operalaulaja, tai jotain.. Se siitä inhimillistämisestä. Ensimmäistä kertaa tänään illalla kotiin palatessamme ensimmäisistä pentutreeneistämme, koira oli koko matkan hissukseen häkissä. Kyllä koin onnistumisen iloa ja ylpeyttä pennelin hurjan makeesta suorituksesta. Kyllä se vielä tästä! Toki se olikin treeneistä aivan puhki, pikkuinen. 

Aasin siltana meidän ensimmäisiin treeneihimme Eläinavustajalla! Kyseessä kouluttaja Tommi Mäkelän vetämä pentujen alkeiskurssi. Ensimmäisenä harjoitteena pyrimme herättämään pennun saalisviettiä ohjaajan tukemana, johon ipana vastasi erittäin rohkeasti. 

Sitten tehtiin ruokaharjoituksia, joilla tavoitteena oli saada pentu kiinnostumaan kädestä tulevasta ruoasta, joka sitten helpottaa treenaamista siihen asti, kunnes palkkaus voidaan vaihtaa saaliiseen (=patukkaan). Sitten ollaan treenailtu luopumista niin nameilla, että patukallakin. Hyvin on ipana tajunnut ajatuksen. 

Kurssilla treenailtiin myös luoksetuloa. Koira suorittaa hyvin, hieman harhailee, ohjaaja panikoituu, alkaa kimittää ja tekee itsestään pellen. Jep, ei mennyt ihan putkeen. Siis mun osaltani. Mammalla on petrattavaa äänen käytössä. Paljon. Se on jännä, miten pennulle automaattisesti alkaa kimittämään käskyjä. Ärsyttää itseäkin, koska hirvittävän vaikeaa kitkeä pois itsestä jollain tavalla luontainen reaktio. Pitäis vaan muistaa ajatella kuin koira, eikä kuten ihminen. Keep it simple. Treenattavaa on!